Viimeaikoina kun olen katsonut peiliin, olen nähnyt siellä suht sievän nuoren tytön.
Onko se väärin? Onko väärin pitää itseään sievänä?
Minusta tuntuu, että on. En kai muuten kokisi siitä syyllisyyttä?
Kukaan ei tiedä tästä. Siis siitä, että pidän itseäni ihan sievänä.
Aina kun joku on kehunut ulkonäköäni, olen väittänyt vastaan ja sanonut olevani ruma. Mitä jos jatkossa vain kiittäisin? Valheilla ei nimittäin pitkälle pötkitä!

Niin moni minun ikäinen nuori tyttö pitää itseään rumana. Tai ehkä hekin vain sanovat niin?
En olekkaan ennen tullut ajatelleeksi tätä tällaiselta kantilta. Niin monet minun ikäiseni ovat hyvin itsevarmoja. Eikös itsevarmuuteen tarvita myös sitä, että pitää itseään hyvänä? Eli myös hyvännäköisenä?
Olen varma, että en ole ainoa tämän ikäinen, joka on oppinut hyväksymään ulkonäkönsä. Minulla kului siihen paljon aikaa. Ehkä olen parantumassa?
Silloin kun olin pahemmin masentunut, en pystynyt edes katsomaan peiliin. Sovituskopeissa käynti oli yhtä helvettiä. Enää se ei tunnu läheskään yhtä vaikealta. Oikeastaan se ei tunnu enää yhtään hankalalta.

Ennen pidin itseäni kauheana ihmisenä. Nyt kun olen miettinyt syitä siihen, miksi olen kauhea, en ole keksinyt mitään järkevää.

En kuitenkaan pidä itseäni täydellisenä, enkä varmasti tule koskaan pitämäänkään. Minussa on erittäin paljon huonoja puolia, esimerkiksi juuri nämä minun pakkomielteeni. Muutenkin, olen luonteeltani hyvin nöyrä. Ja olen muuten varma, että jos ja kun kuulen jonkun toisen suusta negatiivisen kommentin ulkonäöstäni, parantumisprosessini tyssähtää siihen!